Usko

Polku alkaa täältä

Jokainen aito juutalainen koti alkaa uskosta — uskosta Haseemiin, uskosta omaan polkuun ja uskosta siihen, että vaikka tulevaa kotia ei vielä näe, Haseem johtaa ihmistä kohti sitä.

Miksi shidduchim* ovat tarpeen?

On teitä, jotka alkavat ensimmäisellä askeleella, ja on teitä, jotka alkavat kysymyksellä. Minusta tuntuu, että shidduchimien* polku kuuluu juuri tähän jälkimmäiseen tyyppiin, koska sen alussa syntyy lähes välttämättä kysymys, joka ensi silmäyksellä vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta mitä pidempään sitä mietitään, sitä syvemmälle se menee: miksi shidduchim* ovat tarpeen?

Loppujen lopuksi Hashem olisi voinut järjestää maailman toisin. Jokainen ihminen olisi voinut luonnollisesti kohdata sen henkilön, jonka kanssa hänen on tarkoitus perustaa perhe, ilman ehdotuksia ja tutkintoja, ilman pitkiä odotuspäiviä vastausta varten, ilman ahdistusta ennen jokaista uutta tapaamista ja ilman kaikkia niitä vaikeita prosesseja, jotka ovat tuttuja kaikille shidduchim*-maailmassa*. Mutta Hashem valitsi meille juuri tämän polun — polun, joka sisältää etsimisen ja kohtaamisen, valitsemisen ja odottamisen, toivoa ja huolta, ja niiden rinnalla joskus pettymystä, kipua, kysymyksiä ja täydellisen epävarmuuden tunnetta.

Mitä sitten Hashem haluaa meiltä tällä tiellä? En halua kiirehtiä vastaamaan, koska on kysymyksiä, joiden merkitystä ei voi mahduttaa yhteen oikeaan tai kauniiseen lauseeseen. Joskus niiden on kumppanina ihminen pitkään, matkustettava heidän kanssaan tapaamisten ja päätösten läpi, ovia, jotka aukeavat ja ovia, jotka sulkeutuvat yllättäen, kunnes vähitellen, kaikesta kokemasta, alkaa muodostua ymmärrys, joka yksinkertaisesti ei olisi voinut olla olemassa matkan alussa. Siksi haluan tämän kysymyksen pysyvän meidän kanssamme koko kirjan ajan, avautuen vähitellen kaiken muunkin rinnalla, mitä käsittelemme myöhemmin.

Shidduchim*-aika*, mielestäni, ei todellisuudessa alkaessaan päivänä, jona henkilölle tarjotaan ensimmäistä kertaa tapaaminen jonkun kanssa. Se alkaa paljon aiemmin — hetkellä, jona ihminen ymmärtää todella haluavansa rakentaa oman juutalaisen kotinsa. Ei yksinkertaisesti naimisiin menemistä tai naimisissa olemista, eikä vain löytämistä jostakusta, jonka kanssa on miellyttävä ja rauhallinen elää, vaan, G-d'n avustuksella, luoda kotia, jossa on Torah* ja pyhyyttä, lämpöä ja rakkautta, keskinäistä kunnioitusta, yhteistä tarkoitusta ja tehtävän täyttämistä. Juuri silloin valmistautuminen alkaa — valmistautuminen ei vain häihin, vaan koko tulevaan elämään.

Luonnollisesti ajattelemme tällä aikakaudella ensisijaisesti henkilöä, jota emme ole vielä tavanneet. Minkälainen hän on? Miten voimme tietää, sopiiko hän todella meille? Tunnistammeko toisemme puolen, kun kohtaamme heidät? Tunnemmeko, että olemme lopulta saapuneet sinne, missä meidän on tarkoitus olla? Kaikki nämä kysymykset ovat tärkeitä ja aivan ymmärrettäviä, mutta niiden rinnalla on toinen kysymys, jota kysymme itseltämme paljon harvemmin: millaisina haluamme itse olla hetkellä, jolloin kohtaamme sen henkilön, jonka kanssa olemme perustamassa kotia?

Se, jonka kohtaamme jonain päivänä, ei etsi pelkästään puolisoa — hänkin etsii kotia. Hänkin toivoo kohtaavansa jonkun, jonka kanssa voi puhua rehellisesti, johon voi luottaa, jonka viereen tuntee olonsa rauhalliseksi ja turvaksi, ja jonka kanssa voi kasvaa. Todellisuudessa kukaan meistä ei etsi täydellistä henkilöä, eikä meiltä vaadita suinkaan astumaan shidduchim*-aikaan* vasta jokaisen heikkouden korjaamisen ja kaiken sisäisen työn suorittamisen jälkeen. Jos Hashem odotti meitä tulemaan täydellisiksi, kukaan meistä ei koskaan saavuttaisi chuppah*ta*.

Kotia rakentaessaan henkilön ei tarvitse olla täydellinen. Mutta hänen on oltava valmis oppimaan, kypsyttämään, muuttumaan, pyytämään anteeksi, kun sitä tarvitaan, myöntämään omat virheensä ja, ennen kaikkea, todella tekemään tilaa toiselle henkilölle elämässään. Myöhemmin puhumme luonteenpiirteistä, birurimista*, tapaamisista, tunteista ja päätöksenteosta, mutta ennen kaikkia näitä asioita on perusta, johon koko polku nojaa — usko.

Kun usko muuttuu henkilökohtaiseksi

Kun sanomme sanan "usko", ensimmäinen asia, joka tulee mieleen, on usko siihen, että maailmalla on Luoija ja että Hän hallitsee kaiken, mitä tapahtuu. Juuri shidduchim*-kauden aikana käy erityisen selväksi, onko tämä usko tullut osaksi ei vain yleistä maailmankuvaamme, vaan myös omaa, hyvin henkilökohtaista tarinaamme.

Emme puhu nyt vain uskosta siihen, että Hashem hallitsee suurta maailmaa, vaan kyvystä nähdä Hänen läsnäolonsa tarjouksessa, joka tuli, ja siinä, joka jostain syystä ei koskaan ilmestynyt; tapaamisessa, joka tapahtui, ja siinä, joka kaatui; suhteessa, joka alkoi suurissa toivoissa, ja siinä, joka päättyi juuri silloin, kun olimme jo antaneet itsellemme luvan ajatella, että ehkä tällä kertaa se todella toimisi. Olemmeko kykeneviä uskomaan, että Hashem on läsnä ei vain silloin, kun kaikki loksahtaa paikalleen ja etenee, vaan myös niiden pitkien päivien aikana, jolloin meiltä tuntuu, ettei tapahdu mitään?

On paljon helpompaa nähdä hashgacha pratit*, kun tarina on jo päättynyt ja voimme katsoa taaksepäin. Joskus vasta etäisyydeltä käy selväksi, miten yksi tapahtuma johti toiseen, miksi tietty suhde ei voinut jatkua ja miten viivästys, joka tuntui tuolloin turhalta ja kivuliaalta, avasi myöhemmin oven, jonka olemassaolosta emme edes epäilleet. Mutta elämää eletään suurimmaksi osaksi ei sillä hetkellä, kun jo tiedämme lopun. Sitä eletään tarinan keskellä, siellä, missä vastausta ei vielä ole, missä näemme vain lyhyen matkanpätkän edessämme emmekä tiedä, mikä odottaa seuraavassa mutkassa. Ja juuri siinä paikassa usko lakkaa olemasta kaunis idea ja sen on muututtava joksikin, minkä kanssa ihminen on todella kykenevä elämään.

Usko ei tarkoita, että tiedämme selittää kaiken, mitä meille tapahtuu. Joskus se alkaa pikemminkin rehellisellä tunnustuksella: en ymmärrä, miksi tämä tapahtuu. Mutta siitä, ettemme näe kokonaiskuvaa, ei seuraa, ettei kuva itsessään olisi olemassa. Jopa henkilö, joka uskoo syvällisesti Jumalalliseen huoleen, voi kysyä itseltään, näkeekö Hashem, kuinka kauan hän on jo odottanut, kuinka paljon voimia se viimeinen tapaaminen vei häneltä, kuinka paljon toivoa hän antoi itselleen tuntea ja kuinka paljon kipua jäi jäljelle, kun selvisi, ettei suhde jatku.

Minusta ei tunnu siltä, että tällaiset kysymykset välttämättä todistaisivat uskon puuttumisesta. Päinvastoin, joskus ne syntyvät juuri halusta, ettei usko jäisi joksikin, jonka osaa muotoilla oikein, vaan että se muuttuisi todelliseksi sisäiseksi tueksi myös silloin, kun sydän kipuun. On hetkiä, jolloin ihminen ei tarvitse toista oikeaa vastausta tai lausetta siitä, miten hänen tulisi katsoa sitä, mitä tapahtuu. On paljon tärkeämpää, että joku on läsnä ja kykenee pysymään hänen kanssaan juuri sen kysymyksen sisällä, kiirehtimättä sen sulkemista ja vaativatta kipua häviämään heti.

Koska usko ei ole painike, jota voi painaa kipu pois, eikä se edellytä, että ihminen esittää olevansa kunnossa, vaikka todellisuudessa hän kamppailee. Ihminen voi tuntea pettymystä, väsyä tai itkeä sitä, mitä hän oli niin toivonut. Henkilö voi uskoa sydämestään hashgacha pratitiin* ja samalla minuutilla surra suhdetta, jonka jatkamista hän oli halunnut. Tunteet eivät ristiriidassa uskon kanssa; ne ovat osa sitä ihmistä todellisuutta, jonka sisällä uskon itsensä on opittava elämään.

Jokainen suljettu ovi ei tarkoita, että teimme virheen

Yksi vaikeimmista kokemuksista shidduchim*-aikakaudella liittyy jatkuvasta haluamme ymmärtää välittömästi jokaisen tapahtuman merkitys. Jos ehdotus ei onnistu, aloitamme etsimään, mitä teimme väärin. Jos suhde päättyy, palaamme ajatuksissamme uudelleen ja uudelleen keskusteluihin, muistamme jokaisen yksityiskohdan ja yritämme selvittää, oliko jokin lause, joka olisi pitänyt sanoa eri tavalla. Ja jos sopiva ehdotus ei ilmesty pitkään aikaan, paljon kivulompaa kysymys voi vähitellen hiipiä: ehkä koko asia on minun, ehkä minussa on jotain vikaa?

Tietenkin on tapauksia, joissa meidän todella on opittava menneisyydestä. Joskus ihminen alkaa huomata toistuvan käyttäytymismallin, luonteenpiirteen, joka vaatii työtä, puhetapa, joka olisi hyödyllistä muuttaa, tai odotus, joka tekee vaikeaksi nähdä henkilön sellaisena kuin hän todella on. Puhumme tästä vakavasti seuraavissa luvuissa. Mutta tarve oppia omista kokemuksista ei tarkoita, että kaikki, mikä ei jatkunut, olisi automaattisesti epäonnistuminen.

Kaksi ihanaa, arvokasta ja vakavaa ihmistä voi kohdata ja silti olla sopimattomia toisilleen. Kohtaaminen voi mennä lämpimästi ja miellyttävästi, mutta ei tuottaa halua jatkaa, ja suhde voi päättyä ilman, että kumpikaan teki virheen tai teki mitään väärin. Jokainen shidduch*, joka päättyy, ei tarvitse syyllistä, eikä jokainen suljettu ovi kerro meille, että teimme väärän päätöksen tai että Hashem jätti meidät hetkeksikin yksin tällä tiellä.

Se, ettemme ymmärrä, miksi tämä tai tuo tapahtuma tapahtui, on vain muistutus omasta näkökulmastamme rajoituksesta. Näemme tietyn ehdotuksen, tietyn viikon, tänään keskustelun ja kivun, joka on juuri nyt silmiemme edessä, kun taas Hashem näkee koko tien kerralla. Tietenkin tämä ei millään tavalla poista vastuuta meiltä: meidän on ajateltava, tehtävä birurim*, kuultava, tehtävä päätöksiä ja toteutettava meiltä vaadittava hishtadlut*. Mutta kaikkien näiden toimien alla pysyy perustavanlaatuinen tieto, että juutalaisen kodin rakentaminen ei ole satunnainen tapahtuma ihmisen elämässä; se on syvä osa heidän shlichutiaan* maailmassa.

Jos katsomme shidduchim*-jaksoa tällä tavalla, asenteemme siihen muuttuu vähitellen. Se voi silti olla vaikeaa, uuvuttavaa ja joskus hyvin kivuliaata, mutta se ei enää tunnu pelkältä pitkältä käytävältä, jonka on kuljettava mahdollisimman nopeasti, jotta pääsee vihdoin chuppah*-alle. Tie itsessään kuuluu myös tarinamme. Samalla ei kuitenkaan tarvitse etsiä piilotettua hengellistä merkitystä jokaisesta epäonnistuneesta tapaamisesta tai muuttaa jokaista viivästystä arvoitukseksi, jonka meidän on pakko ratkaista heti. Joskus jokin ei yksinkertaisesti sovi, koska se ei sovi. Mutta silloinkin tämä elämämme jakso ei jää hashgacha pratit*-ulkopuolelle.

Kun usko muuttaa tapaa, jolla teemme päätöksiä

Kun ihminen tuntee, että koko tulevaisuutensa lepää ainoastaan omilla käsillään, jokainen päätös saa liiallisen painon. Yksi tapaaminen alkaa tuntua kohtalokkaalta, yksi huonosti valittu lause tuntuu kykenevältä tuhoamaan kaiken, ja pieni virhe tuntuu siltä, että se voisi maksaa meille mahdollisuuden, joka ei enää koskaan tule. Sitten palaamme mielestämme uudelleen ja uudelleen siihen, mitä on jo tapahtunut, ja kysymme itseltämme, olisimmeko tulleet sanoneet sen eri tavalla, kysyimmekö kysymyksen liian aikaisin, päätyimmekö suhteesta liian aikaisin vai jatkimmeko sitä päinvastoin pidempään kuin oli oikein.

Tällaiset ajatukset ovat tuttuja lähes jokaiselle, joka on käynyt läpi pitkän shidduchim*-jakson, mutta usko auttaa näkemään ne eri suhteessa. Se ei vapauta meitä vastuusta omista sanoistamme ja teoistamme, mutta se vapauttaa meitä tunteesta, että koko tarina riippuu kyvystämme tehdä koskaan virhettä. Hashem on suurempi kuin virheemme. Ihminen voi sanoa jotain kömpelösti ja pyytää sitten anteeksi, voi ymmärtää jotakin myöhemmin ja toimia eri tavalla seuraavan kerran, voi erehtyä, tehdä johtopäätöksiä ja korjata sen, mikä voidaan korjata. Ei tarvitse kulkea koko shidduchim*-jaksoa jatkuvassa pelossa siitä, että yksi epätarkka askel voisi heittää meidät pois polulta, jonka Hashem on meille valmistanut.

Ehkä juuri tästä varmuuden nälästä syntyy taipumuksemme etsiä merkkejä. Kun emme tiedä, mitä toinen ihminen tuntee ja onko jatkossa, aika, joka kului vastauksen jälkeen päivällisen jälkeen, sävy, jolla "hyvää yötä" sanottiin, hymy, tauko tai pieni lause ovella alkavat yhtäkkiä saada valtavaa merkitystä. Tämä on luonnollista: kun meiltä puuttuu selkeys, yritämme kaivaa sitä pienimmistäkin yksityiskohdista. Mutta usko ei ole merkkien koodaamisen taito eikä jokaisen eleestä tulevan tulevaisuuden ennustuksen muuttaminen. Se mahdollistaa sen, että ihminen voi pysyä todellisuudessa sellaisena kuin se todellakin on, ja ymmärtää, ettemme aina tarvitse tietää tänään, miten koko tarina päättyy; joskus riittää nähdä, mikä on oikea seuraava askel juuri nyt.

On toinenkin paikka, jossa usko koetetaan erityisesti shidduchim*-jakson aikana — vertaaminen muihin. On lähes mahdotonta välttää tätä kokonaan. Voimme todella iloitsee ystävien, sisarusten ja tuttavien onnesta, mutta joskus sen ilon sisällä syntyy silti pieni kipu: mitä minusta tulee? Joku nuorempi on jo kihloissa, joku, joka aloitti päivälliset myöhemmin, on jo valmistautumassa häihin, ja jollekulle muulle kaikki näytti ulkopuolelta niin helpolta ja niin nopealta, että oma tie näyttää sen vieressä erityisen pitkältä.

Mutta ihmisen elämä ei ole kilpailu, eikä Hasm ei johda maailmaa yhden yleisen aikataulun mukaan, jossa kaikkien sielujen on saavutettava samat virstanpylväät samassa iässä ja samassa tahdissa. Se, että toisen ihmisen tie on kulkenut eri suuntaan, ei millään tavalla todista, että omalla tiellämme olisi mennyt pieleen, eikä toisen saama siunaus vähennä millään tavalla meille varattua siunausta.

Joskus kuitenkin pitkä odotus koskettaa vielä herkempää kohtaa. Usko Hasiimiin säilyy, mutta vähitellen ihmisen usko omaan sisäiseen hyväänsä alkaa heikentyä. Uuden "ei"-vastauksen jälkeen, toisen kauden ilman sopivia ehdotuksia, saattaa syntyä ajatus, että ehkä yksinkertaisesti ei ole riittävän hyvä, ja siksi kukaan ei todellakaan valitse häntä.

Ja juuri tässä on erityisen tärkeää muistaa, että usko Hasiimiin sisältää myös tiedon siitä, ettei Hän tehnyt virhettä luodessaan meidät. Hän antoi jokaiselle ihmiselle sielun, vahvuuksia, middot* ja erityisiä ominaisuuksia, jotka tuo henkilö tuo jonain päivänä omaan kotiin. Kyllä, jokaisessa meistä on paikkoja, jotka vaativat työtä, ja joskus se työ on syvää ja vaikeaa, mutta ne paikat eivät koskaan muodosta koko ihmistä. Ehkä emme vielä tiedä, millainen kotimme näyttää tai kuka tulee sinne meidän kanssamme, mutta jo tänään voimme oppia näkemään sen hyvän, jonka itse tuomme sinne jonain päivänä.

Tie itsessään on jo osa tulevaa kotia

Tämän luvun alussa kysyimme, miksi shidduchim* ovat tarpeen, enkä väitä tietäväni kaikkia Hasiimin tekoja. Mutta jos viivymme hetken tämän kysymyksen ääressä ja emme kiirehdi antamaan sille lopullista vastausta, ehkä sen toinen puoli tulee näkyviin.

Shidduchim* eivät ole ainoastaan keino, jolla ihminen löytää sen, jonka kanssa hän rakentaa kodin. Ne ovat myös tila, jossa usko muuttuu syvästi henkilökohtaiseksi. Se ei enää ole pelkkää yleistietoa siitä, että Hasiimi hallitsee maailmaa, vaan se astuu niiden osien äärelle omassa tarinassamme, joissa odotamme, valitsemme, toivomme, teemme virheitä, kokeemme pettymyksen, nousemme sen jälkeen ja jatkamme matkaa uudelleen.

Ehkä Hasm voi tuoda jokaisen suoraan tulevaan kotiin, ohittaen koko tien alkupisteestä maaliin. Mutta Hän antoi meille myös itse tien, ja sen varrella opimme tuntemaan itseämme paremmin ja kohtaamaan toisia ihmisiä aidosti, opimme kuuntelemaan, valitsemaan, hyväksymään, ettei kaikkea ole meidän hallinnassamme, ja jatkamaan elämäämme vaikka vastausta ei vielä olisi.

Usko ei anna ihmiselle karttaa, jossa jokainen käänne on merkitty etukäteen ja jossa lukee, mitä tapahtuu seuraavan kohtaamisen jälkeen. Jos tällainen kartta olisi käsissämme, ehkä uskolle ei enää olisi tilaa. Se antaa jotain muuta — hiljaisen, mutta hyvin syvän tiedon siitä, ettemme kävele tiellä yksin, vaikka emme vielä näekään, mihin se johtaa.

Ja koti, jota ei vielä voi nähdä silmin, alkaa jo pikku hiljaa rakentua matkan varrella kohti sitä.

בס״ד